Koska kirja kulkee kronologisesti väärässä järjestyksessä, tuntuu hölmöltä lukea arkisista asioista samalla tietäen, että kohta väkivaltaisuudet alkavat. Kuitenkin sodan arvet näkyvät päähenkilöiden elämässä selkeästi. Tästä toimii hyvänä esimerkkinä Kay:
Kay nousi suoraksi ja kääntyi itseinhon vallassa poispäin. "Minulle ei tapahtunut sen enempää kuin tuhansille muillekaan. Tiedätkö ketään, joka ei olisi menettänyt mitään eikä ketään. Voisin kävellä mitä tahansa Lontoon katua, ja jos ojentaisin käteni, koskettaisin heti naista tai miestä, joka menetti rakastetun, lapsen, ystävän. Mutta minä - minä en pääse sen yli, Mickey. En pääse sen yli."
Heidän elämänsä tuntuu liiankin todelliselta; on ihme, että he ovat ylipäätään elossa. Pimeä. likainen Lontoo ja pommitusten jättämät rappeutuneet rakennukset ajavat selviytyjät etsimään pientäkin iloa elämäänsä. Heidän päätavoitteensa on paluu normaaliin elämään, mikä tuntuu sulalta mahdottomuudelta. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat suurilta ja kaikkiin ja kaikkeen suhtaudutaan eräänlaisella varauksella, eikä toisen päästäminen lähelle ole helppoa.
On vaikeaa ymmärtää lukemaansa, sillä kaikki tapahtumat ovat tapahtuneet jo aiemmin, mutta niistä ei ole ehtinyt vielä lukea. Kerronta on ikään kuin sumun verhoama; eteen näkee vain muutaman rivin verran ja loppu onkin sitten täysin hämärän peitossa. Silti hahmojen luonteesta huomaa sodan vaikutukset ja jatkuvan piinan luoman kovan kuoren.
Väitän, että niin minulle kuin jokaiselle hyvinvointivaltiossa elävälle, sodalta ja sen pahimmilta vaikutuksilta säästyneelle on käytännössä mahdotonta pystyä kuvittelemaan sen kauheuksia. Pommitukset ja ilmaiskut tuntuvat yhtä etäisiltä asioilta kuin Syyrian sota, sillä ne eivät näy elämässäni muuten kuin satunnaisina artikkeleina joissa ei kerrota muuta kuin huonoja uutisia. Tietenkin tästä kumpuaa huono omatunto. Miksen tee asialle jotakin? Miksen vaivaudu opiskelemaan kaikkia maailmassa riehuvia sotia, kapinoita, luonnonkatastrofien aiheuttamia vahinkoja ja ihmisten omia järjettömyyksiä ulkoa? Siksi, että niiden ajattelu kestää maksimissaan muutaman tunnin ja unohtuu sitten. Pitäisikö tässä värväytyä Punaiselle Ristille ja rynnätä auttamaan paikan päälle, edes ihan vähän? Varmaan pitäisi. Keksin vaikka kuinka monta hyvää syytä, miksen ole jo pakannut laukkuja, mutta yhtä monta vasta-argumenttia.
Vaikka kuinka harmittaa, suututtaa ja ihmetyttää, en yksinkertaisesti tällä sekunnilla pysty tekemään mitään. Se on uskomattoman turhauttava tunne, mutta ironista kyllä, sekin haihtuu pian. Tuntuu äärimmäisen tekopyhältä edes kirjoittaa tätä tekstiä!
Uskon, että sota-aikana eläneillä yksittäisillä siviileillä saattoi olla tämänkaltaisia tunteita. Tunne, ettei pysty tekemään mitään. Ei voi muuta kuin odottaa, että se on ohi. Silti jotakin voi tehdä: hyviä tekoja läheisille ja itselle, ihan pieniäkin kuten kehua ohimennen jne. Vaikka nämä teot eivät suuruudeltaan vastaa Nelson Mandelan elämäntyötä tai sodan uhrien auttajien uhrausta, nekin ovat tärkeitä.
Outoa, että pelkästään toisen maailmansodan ajatteleminen voi synnyttää näin paljon ja näin voimakkaita itseinhon tunteita. Eivät nämä tapahtumat minun syytäni ole! Joka tapauksessa tunnen olevani velvoitettu suremaan niitä ja ihmisiä, jotka joutuivat kestämään ne. En voi tehdä muuta kuin jatkaa kirjan lukemista ja pohtia omaa elämääni (ja etuoikeuksiani), vaikka se tuntuukin tällä hetkellä naurettavalta ja pieneltä.
Koska sota on ohi, rakkaus- ja työelämä ovat keskeisimmät asiat juonessa. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin ajassa siirrytään takaisin keskelle sotaa.
- Iiris
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti