LUKU 5
Lopulta kymmenennellä raskausviikollaan Viv soittaa Reggielle ja pyytää tätä mukaansa sivutyönään abortteja tekevälle hammaslääkärille. Reggie tulee vastentahtoisesti mukaan; onhan se kieltämättä vähän noloa saattaa rakastajatar aborttiin. Minua ärsyttää tämän vahinkoraskauden syy: Reggiesta ’’sadetakit’’ ovat epämukavia! Luulisi, että sodan aikana (kun mikään ei ole varmaa) pitäisi tällaisista asioista huolta… Tosin paha on mennä mitään sanomaan.
Epäilyttävän operaation jälkeen pariskunta asettautuu läheiseen huoneistoon. Siellä Vivin olotila heikkenee, kun hän alkaa kylpyhuoneessa vuotamaan hillittömästi verta alapäästään. Tämän kohdan Waters kuvaa hyvin tarkasti, mikä tekee siitä toisaalta hullunkurisen mutta toisaalta oksettavan. Vivin ja Reggien epätoivoiset yritykset pysäyttää vuoto ovat kuin jostain huonosta komediasta!
Lopulta Reggie hakee alakerrasta asuntoa ylläpitävän rouvan. Rouva käskee tilaamaan ambulanssin - ambulanssin, jota ajaa Kay seuranaan Mickey. Viv on paniikin vallassa, sillä hän ei tahdo ihmisten tietävän tapahtuneesta ja on peloissaan sekä itsensä (Viv on menettänyt paljon verta) että Reggien puolesta. Hän kuitenkin kertoo Kaylle totuuden hammaslääkäristä. Kay uskoo tämän puhkaisseen Vivin kohdun seinämän, mistä voi seurata verenmyrkytys.
Kay suojelee Viviä valehtelemalla hänen puolestaan Mickeyn vastalauseista huolimatta ja lopulta he saavat Vivin sairaalaan, jolloin ilmahälytys kajahti ilmoille. Kerronnassa ei ennen sairaalaan pääsyä mainittu sotatilaa kertaakaan, mutta olisiko tuossa tilanteessa edes ehtinyt huolehtimaan siitä? Tapahtumat etenivät niin vauhdilla ja intensiivisesti, että olin jo aivan unohtaa koko sodan! Mitä jos kesken sairaalakuljetuksen olisi alkanut pommitus?
Luultavasti todennäköisyys voittaa täyspotti lotossa on suurempi, kuin joutua pommi-iskun kohteeksi matkalla sairaalaan täällä Suomessa. Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi ei tarvitse murehtia tuollaisesta. Onneksi kotona ei täydy arkiaskareita tehdessä pelätä muuta kuin äitiä, joka tulee listaamaan 10 askaretta lisää.
Taas soi ilmahälytys. Helen ja Julia tappavat aikaa keskellä yötä Julian asunnossa pommien räjähdellessä jossakin kauempana ilmatorjunta aseiden paukkeessa. Melusta huolimatta he lähtevät ulos saattamaan Helen kotiinsa. Tässä vaiheessa on jo selvää, että Helen rakastaa Juliaa, ja tunne on molemminpuolinen. He tiedostavat loukkaavansa Kayta, mutta koska ’’vahinko on jo tapahtunut’’ niin eroamisesta ei ole puhetta, päinvastoin. He puhuvat hempeitä, rakastelevat ja riitelevät jo kuin vanha pari.
Näitä kohtauksia lukiessa sota jää taka-alalle. Vaikka tietty melankolia ja toivottomuus pilkahtaakin toisinaan, päähenkilöt ovat silti kykeneviä rakastamaan ja välittämään. Jos toivoo romantiikkaa sekä draamaa sotakirjalta, niin Yövartio on erittäin hyvä valinta!
Mutta pian Waters pudottaa lukijan takaisin vallitsevaan totuuteen:
Ulkona pommit putoilivat Lontoon ylle. Helen oli tyystin unohtanut pommituksen. Mutta kun Julia meni oviverhon toiselle puolelle ja jätti hänet hetkeksi yksin, hän meni hiljaa ikkunaan ja katsoi halkeamasta ulos aukiolle. Hän näki kuun hopeoimat talot, ja kipinät ja liekit valaisivat taivaan leimahtavalla hehkullaan. Pommit räjähtivät sekuntia myöhemmin, ja paineaaltojen heikot väreet välittyivät kipsilevystä Helenin otsaan.
Jokainen räjähdys sai hänet säpsähtämään. Oli kuin kaikki itseluottamus olisi haihtunut hänestä. Hän alkoi täristä - aivan kuin hän olisi kadottanut kykynsä kestää sotaa, aivan kuin hän olisi yhtäkkiä tajunnut vain uhan, varman vaaran, todennäköiset vahingot.
Mielestäni Helenin tuntemukset muistuttavat hätkähdyttävän paljon masennusta. Kaikki hyvä haihtuu maailmasta ja jäljelle jää vain mustia ajatuksia. Suunnaton yksinäisyys, epätoivo sekä alakuloisuus vuorottelevat keskenään. Sillä sekunnilla kun Helen jäi yksin ikkunan eteen karu totuus iski päin naamaa. Äskeisen suuren rakkauden ja läheisyyden tunteen illuusio rikkoutuu; jäljelle jää tyhjä aukko, jonka pelko täyttää. Tällaiset tunteet eivät varmasti ole harvinaisia sodan, tai edes riitelyn tai ahdistavan tilanteen aikana. Watersin kuvaus hätkähdyttää lukijan; en muista lukeneeni aiemmin tarinasta mitään vastaavaa kuvausta.
Samat räjähdykset aiheuttavat hysteriaa Duncanin osastolla vankilassa. Toisin kuin sellitoverinsa Fraser, Duncan suhtautuu maltillisesti tilanteeseen: ’’Siihen tottuu.’’ Selleistä kuuluvat riehakkaat huudot (osa vangeista yrittää kutsua saksalaisia pommittamaan vankilaa, sillä erääseen vankilaan osuneen iskun jälkeen osa vangeista vapautettiin) loppuvat kun yksi vangeista huutaa kimakalla, särkyneellä äänellä ‘’Lopettakaa, vittupäät!’’ Vangista ei kerrota mitään, mutta luultavasti muut hiljenevät kuullessaan hädän miehen äänessä: (luultavasti) raavas mies ei säiky turhasta.
Duncanin ja Fraserin keskustelusta selviää, että Duncan on vankilassa yritettyään itsemurhaa ‘’poikaystävänsä’’ kuoleman jälkeen (ilmeisesti voimassa on itsemurhalaki, eli sitä yrittävä tuomitaan vankeuteen). Tosin tämäkään tieto ei ole täysin varmaa: Watersin mysteerinen kertomistapa on piinaavaa!
On jännää, että syvällinen keskustelu kahden miehen välillä - jotka kaiken kukkuraksi viettävät harvinaisen paljon aikaa kahdestaan tietyistä syistä - syttyy vasta hengen ollessa vaarassa. Aiemmin rehentelijältä vaikuttanut Fraser paljastaa pehmeän puolensa, sillä häntäkin pelottaa ytimiä myöten.
Palopommien vihellys kuuluu entistä lähempänä, ja Duncan rauhoittelee säikähtänyttä Fraseria. Tilanteen vuoksi Fraser pyytää lupaa tulla makaamaan Duncanin viereen hänen punkkaansa. Pian he vapisevat vieretysten, puhellen peloistaan ja sodasta.
He painautuivat sylitysten - aivan kuin se ei olisi ollut mitään, aivan kuin se olisi ollut täysin mutkatonta, aivan kuin he eivät olisi olleet vankeja kaupungissa jota pommitettiin ja ammuttiin maan tasalle, aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.
On luonnollista kaivata läheisyyttä pelottavassa tilanteessa. Tämä kohtaus sulattaa sydämeni, sillä rivien välistä voi lukea huojennuksen ja turvallisuuden tunteen.
Vietyään Vivin sairaalaan Kay kuulee iskun osuneen hänen asuntonsa läheiselle alueelle. Helen on ensimmäinen asia, joka tulee hänen mieleensä. Kielloista välittämättä Kay ottaa ambulanssin ja kaahaa pelon, vihan ja surun vallassa niin lähelle kuin mahdollista. Kay lohduttaa itseään uskottelemalla, että Helen on varmastikin turvassa pommisuojassa.
Perillä hänet vastaanottaa lohduton liekkimeri. Paikallaolijat kertovat iskun osuneen myös pommisuojaan, eikä kukaan selvinnyt hengissä. Toisin kuin lukija, Kay ei tiennyt Helenin jäävän eloon; hän on varma menettäneensä elämänsä rakkauden mitä hirveimmällä tavalla. Talot luhistuvat hänen ympärillään, käsittämätön kuumuus polttaa ihoa ja vallitseva pimeys ei tuo lohtua.
Kayn (ja lukijan) onneksi Helen on selvinnyt iskusta, ja seisoo vähän matkan päässä Julian kanssa mykistyneenä, lamaantuneena kuten Kaykin. Pelon ja onnellisuuden sekainen itku alkaa Helenin rutistaessa Kayta kömpelösti. Helen vietiin häneltä, mutta nyt hänet on tuotu takaisin. Tulee suorastaan paskamainen olo kun muistaa Helenin pettäneen Kayta vain muutama hetki sitten lukiessani Kayn tuntemuksia. Kaiken lisäksi heidän yhteinen asuntonsa on palanut poroksi, eli heillä tuskin on lainkaan omaisuutta jäljellä.
Viides luku on niin täynnä niin voimakkaita tunteita, että tein siitä ihan oman postauksensa. Sodan raadollisuus tulee vahvasti esiin unohtamatta muita kauheuksia. Vaikka tuhot ovat mittavia, ovat ne jo niin arkipäiväisiä, että niiden aiheuttamia tunteita ei kuvailla joka toisessa lauseessa. Harmittaa, että vain välillä herään ‘’horroksesta’’ ja alan tosissani miettiä näitä tunteita. Olisi pitänyt valita vielä synkempi romaani!
Onneksi ja onneksi seuraavalla sivulla lukee ‘’1941’’. Tätä olen odottanut: tositoimia. Jos vielä vaivun tuohon horrokseen, missä lukiessa mikään ei tunnu oikein miltään (yöh), niin saan jo syyttää ihan vain itseäni…
[Tiedän kyllä aika hyvin, miksi välillä luen sellaisia kohtauksia, kuten esimerkiksi pommi-iskun vaikutuksesta aitaseipääseen seivästyneen naisen kuolema, täysin tyyni ilme kasvoillani: se johtuu
- Game of Thrones:in katsomisesta (kaikki 4. tuotantokauden katsoneet tietävät, mistä puhun)
- Sonderkommando - Tarinani Auschwitzista -kirjan lukemisesta (Suosittelen! Olisi tuosta pitänyt tehdä tämäkin työ, erittäin vaikuttava ja aistit herkistävä eräänlainen omaelämänkerta.)]
- Iiris
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti