Kapteeni Corellin mandoliini 2

Sain kirjan luettua. Kirjan loppuosa oli täynnä toimintaa, enkä pystynyt lopettamaan lukemista.
Minusta oli hieno seurata sitä, kuinka Pelagian ja kapteeni Corellin välit lämpenivät tarinan edetessä. Sodan ja kamaluuksien keskellä rakkaus on varmasti tärkeä asia, johon haluaa tarttua.
Kirjailija kertoo hyvin tarkasti ja kaunistelematta sodan tapahtumista, jopa välillä niin tarkasti, että en pystynyt lukemaan tiettyjä kohtia. Kaikista eniten minua jäi harmittamaan Carlon kohtalo, vaikka hän kuolikin urhoollisesti pelastaen Corellin hengen. Sodan luonne kuitenkin nähtävästi on mitä on.
Oli mielenkiintoista lukea kirjan loppua, jossa kerrottiin päähenkilöiden vanhenemisesta ja siitä, kuinka heidän elämänsä jatkui sodan jälkeen, tavalla tai toisella. Lempikohtani oli se, kun Corelli ja Pelagia löysivät kirjan lopussa toisensa.

-Natalie

Kapteeni Corellin mandoliini 1

Valitsin luettavaksi kirjaksi Kapteeni Corellin mandoliinin. Olen nyt lukenut kirjaa reilusti yli puoleenväliin. Kirja alkoi mielestäni mielenkiintoisesti, mutta vähitellen lukukokemus muuttui sekavaksi. Kirjaa kerrotaan monien eri ihmisten näkökulmista eri puolilta maapalloa, jonka takia henkilöiden muistaminen tuntuu haastavalta.
Olin aika hämmentynyt, kun kirjan nimessä mainittu kapteeni Corelli ilmestyi kirjan tapahtumiin vasta puolenvälin jälkeen. Olin ajatellut, että hän olisi ollut koko kirjan ajan päähenkilön roolissa.
Kirjaa lukiessa saa todentuntuisen kuvan sekä kotirintamalla asumisesta että itse sodankäynnistä. Lukiessani Pelagian murehtimista sodassa olevan kihlattunsa kohtalosta, tajusin kuinka kamalaa oikeasti olisi, jos joutuisi hyvästelemään jonkin itselle rakkaan henkilön, joka lähtisi rintamalle. Pelagia kirjoitti aviomiehelleen joka päivä kirjeitä, mutta ei saanut yhteenkään vastausta. Kuinka raastavaa olisikaan elää jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, olisiko kyseinen henkilö enää edes elossa, pääsikö kirjeet ylipäätänsä perille, tai siitä, oliko kirjeisiin vastaaaminen vain mahdotonta sodan olosuhteissa.
Odotan innolla, kuinka kirjan tarina päättyy. Erityisesti minua kiinnostaa, mitä kirjan monille henkilöille tapahtuu, ja kuinka moni lopulta selviää hengissä sodasta.

-Natalie

1941: kirjan loppu

Viimeinen siirtymä ajassa paljastaa osia päähenkilöiden menneisyydestä samalla selittäen, miksi he ovat mitä ovat nykyään. Sota riehuu kiivaana, mutta valonpilkahduksia löytyy yllättävistä kohtaamisista samanhenkisten ihmisen kanssa sekä tupakasta ja alkoholista. Viimeistään nyt kirjan teema alkaa hahmottua; onnellinen elämä ei ole itsestään selvä asia, vaan hauras ja kallisarvoinen aarre jota tulee vaalia.

Mieleeni muistuu kirjan ensimmäisessä osassa (1947) Helenin ja Vivin käymä keskustelu onnesta.

(Helen:) ‘’Onni on nykyään niin haurasta. Sen pitää ehtiä niin moneen paikkaan.’’

‘’Niin, sitä säännöstellään.’’

Helen hymyili. ‘’Naulan kantaan! Ja jos saa vähän onnea, tietää jo silloin, että se loppuu pian, eikä siitä malta nauttia vaan miettii miltä tuntuu sitten kun se on lopussa. Tai alkaa ajatella ihmistä, jonka on pärjättävä ilman, jotta minä saan oman osuuteni.’’

Helen puhuu onnesta kuin se olisi ehtyvä luonnonvara. Jos jotain hyvää tapahtuu, on varmaa että sen vaikutus haihtuu pian tai siitä seuraa ikävyyksiä samalla mitalla. Uskon, että tämä Watersin hahmottelema pessimistinen ajattelutapa todellakin vallitsi molempien maailmansotien (ja muidenkin sotien) aikana. Lasi ei koskaan ollut puoliksi täynnä, vaan puoliksi tyhjä.

Mutta vaikka tämä lasi onkin puoliksi tyhjä, siinä on sentään jotakin. Kuitenkin tämä jokin on ikään kuin varastettu toiselta, sitä ei ole ansaittu vaan se on sattunut kohdalle. Tällainen olo tulee nykyäänkin kouluruokailussa, kun tyhjentää omalle lautaselle jäänyttä ruokaa kompostiin: tämä on joltakulta pois, olen itsekäs ja paha ja inhottava kun teen näin, nyt heitän pois mahdollisuuden voida hyvin joltakulta toiselta. Vaikka onni tai biojätteeseen kaadettu peruna ei ole suoraan verrannollinen jonkun hätää kärsivän kurjuuteen, se aiheuttaa häpeän ja itseinhon tunteita. Mitä tälle ololle voi tehdä, varsinkin jos on itse keskellä sotaa? En osaa vastata. En kuitenkaan usko että syyllisyydentunto on oikea vastaus.

Vuonna 1941 Duncan ei ole vankilassa vaan kotonaan. Minun ajatusmaailmaani sopiva pasifismi leimaa Duncanin elämää; hän on kertakaikkisen väsynyt sotaan, kuten myös hänen paras ystävänsä Alec. Alec tulee keskellä yötä pommien tippuessa ympärillä Duncanin talolle, ja kertoo saaneensa kutsuntakirjeen. Hysteerisenä Alec selostaa kuinka hän ei missään nimessä ole lähdössä sotaan. Rintamalle olisi kuitenkin pakko mennä, mutta lopulta nuorukaiset päättävät tehdä yhdessä itsemurhan ja kirjoittaa ihmisiin vetoavan kirjeen, missä he selittävät tekonsa.

Etenkin Alecista tuntuu, että hän on vain yksi pieni nappula suurten johtajien hullussa pelissä. Hänen elämällään ei ole painoarvoa eikä hän ole muuta kuin sotilas rivissä, mikä on täysin totta. Yksilöiden merkitys on häviävän pieni näin suuressa sodassa. Alecin hahmoa käy sääliksi, sillä hän on hermoraunio.

Alec potkaisi Duncanin toista kenkää ja alkoi taas marssia ympäriinsä käsiään pureskellen. Hän puri vimmoissaan, ja kun yksi ihonkohta tai kynsi oli kalvettu rikki, hän alkoi pureskella toista. Hänen katseensa oli tuijottava mutta ei kohdistunut mihinkään. Kasvot olivat kalvenneet, ja punareunaiset silmät hehkuivat mielipuolisesti.

Varsinkin sota-aikana sotilaskarkuruus oli lähes kirosana, ja karkureita rangaistiin usein ankarasti esimerkiksi ruoskimisella/piiskaamisella (harvoin kuolemanrangaistuksella). Ihmiselle on luonnollista paeta, juosta pois vaaran uhatessa. Miksi sotaa pakenevaa jahdataan äärettömiin ja kuritetaan tästä kamalasta rikoksesta, jos karkuri on aidosti pasifismin kannalla ja tahtoisi sodan loppuvan? Ainoa täydellisesti toimiva pakokeino on itsemurha. Toisen maailmansodan aikana erityisesti Natsi-Saksassa tehtiin itsemurhia, osittain lojaaliudesta (Hitlerin itsemurha v. 1945, huhtikuu) ja osittain sodan häviämisen takia.

Sanoinkuvaamaton kuolemanpelko varmasti lamaannutti monia palveluun astuvista sotilaista. Sodan järjettömyys ja tuhoisat vaikutukset olivat jo osa arkielämää, mutta tappamiseen osallistuminen ei. Yhtäkkiä opetetaan, mistä päästä kivääriä luoti tulee ulos, ja sitten työnnetään joukkoihin. Ei kysytä ‘’Tahdotko sinä tätä?’’ tai ‘’Oletko täysin sinut tämän kanssa?’’ vaan propagandan ja rangaistusten avulla houkutellaan taistelemaan.

Jonkun mielestä voi olla hohdokasta puolustaa omaa maata vihollista vastaan. Niin minunkin mielestäni: arvostan erittäin paljon Suomen sotien veteraaneja sekä niitä, jotka taistelivat natseja vastaan. Lista jatkuu loputtomiin. Silti olen sitä mieltä, että kaikki nämä ihmiset (myös natsit & muut ‘’viholliset’’) kuolivat turhaan. Juuri kukaan ei hyödy sodasta, etenkään luonto. Vaikka uskon pasifismin olevan paras ratkaisu, minulle on selitetty monta kertaa ja eri keinoin miksi se on ainakin toistaiseksi utopiaa. Ymmärrän ja en ymmärrä tätä asiaa. Ehkä yksinkertaisesti asevarustelu, oman maan ja kansan turvaaminen sekä kauhun tasapaino on vallinnut niin kauan, että siitä on vaikeaa päästää irti. Mielen perälle jää aina uhkakuvia, jotka pakottavat varustautumaan niiden varalle.

Duncan yritti puhuttaa Alecia, yritti pitkittää tilannetta. ‘’Mitä luulet, Alec, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen?’’

Alec mietti sitä ja piti partaveistä edelleen kurkullaan. ‘’Ei mitään’’, hän sanoi hiljaa. ‘’Me vain katoamme niin kuin valot. Mitään muuta ei voi olla. Jumalaa ei voi olla. Jumala olisi lopettanut sodan! Helvettiä ja taivasta ei voi olla. Me olemme nyt helvetissä. Ja jos jokin muu paikka on olemassa, me ollaan siellä joka tapauksessa yhdessä.’’ Alec katsoi Duncania kiinteästi leimuavilla punaisilla silmillään. ‘’Eikö kaikkein pahin vaihtoehto ole se, että sinä jäät tänne yksin?’’

Duncan nyökkäsi. ‘’On’’, hän sanoi. ‘’Se olisi hirveää.’’

Kirja herätti paljon kysymyksiä sodasta. Miksi ihmiset sotivat? Mitä iloa siitä on? Miten siitä voi päästä yli? jne. Yövartio on historiallinen romaani ja siinä sekoittuvat fakta sekä fiktio (tarina ei ole omaelämänkerrallinen, eivätkä hahmot ole todellisia). Waters luo II MS aikaisen Lontoon lukijan mieleen ja persoonalliset päähenkilöt herättävät synkeän tarinan eloon. Kirjan viiteensataan sivuun mahtuu monia tunteita ja näkemyksiä sodasta.

Vaikka on mahdotonta koko elämänsä turvassa eläneenä tuntea sodan kokeneen ihmisen tuntemukset, niin on mahdollista surra hänen puolestaan ja tuntea sympatiaa. Nimenomaan sympatiaa tunsin lukiessani Yövartiota, sympatiaa koko maailman puolesta, joka on jäänyt useaan otteeseen sodan jalkoihin.

- Iiris

1944 part II

LUKU 5

Lopulta kymmenennellä raskausviikollaan Viv soittaa Reggielle ja pyytää tätä mukaansa sivutyönään abortteja tekevälle hammaslääkärille. Reggie tulee vastentahtoisesti mukaan; onhan se kieltämättä vähän noloa saattaa rakastajatar aborttiin. Minua ärsyttää tämän vahinkoraskauden syy: Reggiesta ’’sadetakit’’ ovat epämukavia! Luulisi, että sodan aikana (kun mikään ei ole varmaa) pitäisi tällaisista asioista huolta… Tosin paha on mennä mitään sanomaan.

Epäilyttävän operaation jälkeen pariskunta asettautuu läheiseen huoneistoon. Siellä Vivin olotila heikkenee, kun hän alkaa kylpyhuoneessa vuotamaan hillittömästi verta alapäästään. Tämän kohdan Waters kuvaa hyvin tarkasti, mikä tekee siitä toisaalta hullunkurisen mutta toisaalta oksettavan. Vivin ja Reggien epätoivoiset yritykset pysäyttää vuoto ovat kuin jostain huonosta komediasta!

  Lopulta Reggie hakee alakerrasta asuntoa ylläpitävän rouvan. Rouva käskee tilaamaan ambulanssin - ambulanssin, jota ajaa Kay seuranaan Mickey. Viv on paniikin vallassa, sillä hän ei tahdo ihmisten tietävän tapahtuneesta ja on peloissaan sekä itsensä (Viv on menettänyt paljon verta) että Reggien puolesta. Hän kuitenkin kertoo Kaylle totuuden hammaslääkäristä. Kay uskoo tämän puhkaisseen Vivin kohdun seinämän, mistä voi seurata verenmyrkytys.

Kay suojelee Viviä valehtelemalla hänen puolestaan Mickeyn vastalauseista huolimatta ja lopulta he saavat Vivin sairaalaan, jolloin ilmahälytys kajahti ilmoille. Kerronnassa ei ennen sairaalaan pääsyä mainittu sotatilaa kertaakaan, mutta olisiko tuossa tilanteessa edes ehtinyt huolehtimaan siitä? Tapahtumat etenivät niin vauhdilla ja intensiivisesti, että olin jo aivan unohtaa koko sodan! Mitä jos kesken sairaalakuljetuksen olisi alkanut pommitus?

Luultavasti todennäköisyys voittaa täyspotti lotossa on suurempi, kuin joutua pommi-iskun kohteeksi matkalla sairaalaan täällä Suomessa. Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi ei tarvitse murehtia tuollaisesta. Onneksi kotona ei täydy arkiaskareita tehdessä pelätä muuta kuin äitiä, joka tulee listaamaan 10 askaretta lisää.

Taas soi ilmahälytys. Helen ja Julia tappavat aikaa keskellä yötä Julian asunnossa pommien räjähdellessä jossakin kauempana ilmatorjunta aseiden paukkeessa. Melusta huolimatta he lähtevät ulos saattamaan Helen kotiinsa. Tässä vaiheessa on jo selvää, että Helen rakastaa Juliaa, ja tunne on molemminpuolinen. He tiedostavat loukkaavansa Kayta, mutta koska ’’vahinko on jo tapahtunut’’ niin eroamisesta ei ole puhetta, päinvastoin. He puhuvat hempeitä, rakastelevat ja riitelevät jo kuin vanha pari.

Näitä kohtauksia lukiessa sota jää taka-alalle. Vaikka tietty melankolia ja toivottomuus pilkahtaakin toisinaan, päähenkilöt ovat silti kykeneviä rakastamaan ja välittämään. Jos toivoo romantiikkaa sekä draamaa sotakirjalta, niin Yövartio on erittäin hyvä valinta!

Mutta pian Waters pudottaa lukijan takaisin vallitsevaan totuuteen:

Ulkona pommit putoilivat Lontoon ylle. Helen oli tyystin unohtanut pommituksen. Mutta kun Julia meni oviverhon toiselle puolelle ja jätti hänet hetkeksi yksin, hän meni hiljaa ikkunaan ja katsoi halkeamasta ulos aukiolle. Hän näki kuun hopeoimat talot, ja kipinät ja liekit valaisivat taivaan leimahtavalla hehkullaan. Pommit räjähtivät sekuntia myöhemmin, ja paineaaltojen heikot väreet välittyivät kipsilevystä Helenin otsaan.

Jokainen räjähdys sai hänet säpsähtämään. Oli kuin kaikki itseluottamus olisi haihtunut hänestä. Hän alkoi täristä - aivan kuin hän olisi kadottanut kykynsä kestää sotaa, aivan kuin hän olisi yhtäkkiä tajunnut vain uhan, varman vaaran, todennäköiset vahingot.

Mielestäni Helenin tuntemukset muistuttavat hätkähdyttävän paljon masennusta. Kaikki hyvä haihtuu maailmasta ja jäljelle jää vain mustia ajatuksia. Suunnaton yksinäisyys, epätoivo sekä alakuloisuus vuorottelevat keskenään. Sillä sekunnilla kun Helen jäi yksin ikkunan eteen karu totuus iski päin naamaa. Äskeisen suuren rakkauden ja läheisyyden tunteen illuusio rikkoutuu; jäljelle jää tyhjä aukko, jonka pelko täyttää. Tällaiset tunteet eivät varmasti ole harvinaisia sodan, tai edes riitelyn tai ahdistavan tilanteen aikana. Watersin kuvaus hätkähdyttää lukijan; en muista lukeneeni aiemmin tarinasta mitään vastaavaa kuvausta.

  Samat räjähdykset aiheuttavat hysteriaa Duncanin osastolla vankilassa. Toisin kuin sellitoverinsa Fraser, Duncan suhtautuu maltillisesti tilanteeseen: ’’Siihen tottuu.’’ Selleistä kuuluvat riehakkaat huudot (osa vangeista yrittää kutsua saksalaisia pommittamaan vankilaa, sillä erääseen vankilaan osuneen iskun jälkeen osa vangeista vapautettiin) loppuvat kun yksi vangeista huutaa kimakalla, särkyneellä äänellä ‘’Lopettakaa, vittupäät!’’ Vangista ei kerrota mitään, mutta luultavasti muut hiljenevät kuullessaan hädän miehen äänessä: (luultavasti) raavas mies ei säiky turhasta.

Duncanin ja Fraserin keskustelusta selviää, että Duncan on vankilassa yritettyään itsemurhaa ‘’poikaystävänsä’’ kuoleman jälkeen (ilmeisesti voimassa on itsemurhalaki, eli sitä yrittävä tuomitaan vankeuteen). Tosin tämäkään tieto ei ole täysin varmaa: Watersin mysteerinen kertomistapa on piinaavaa!

On jännää, että syvällinen keskustelu kahden miehen välillä - jotka kaiken kukkuraksi viettävät harvinaisen paljon aikaa kahdestaan tietyistä syistä - syttyy vasta hengen ollessa vaarassa. Aiemmin rehentelijältä vaikuttanut Fraser paljastaa pehmeän puolensa, sillä häntäkin pelottaa ytimiä myöten.

Palopommien vihellys kuuluu entistä lähempänä, ja Duncan rauhoittelee säikähtänyttä Fraseria. Tilanteen vuoksi Fraser pyytää lupaa tulla makaamaan Duncanin viereen hänen punkkaansa. Pian he vapisevat vieretysten, puhellen peloistaan ja sodasta.

He painautuivat sylitysten - aivan kuin se ei olisi ollut mitään, aivan kuin se olisi ollut täysin mutkatonta, aivan kuin he eivät olisi olleet vankeja kaupungissa jota pommitettiin ja ammuttiin maan tasalle, aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.

On luonnollista kaivata läheisyyttä pelottavassa tilanteessa. Tämä kohtaus sulattaa sydämeni, sillä rivien välistä voi lukea huojennuksen ja turvallisuuden tunteen.

Vietyään Vivin sairaalaan Kay kuulee iskun osuneen hänen asuntonsa läheiselle alueelle. Helen on ensimmäinen asia, joka tulee hänen mieleensä. Kielloista välittämättä Kay ottaa ambulanssin ja kaahaa pelon, vihan ja surun vallassa niin lähelle kuin mahdollista. Kay lohduttaa itseään uskottelemalla, että Helen on varmastikin turvassa pommisuojassa.

  Perillä hänet vastaanottaa lohduton liekkimeri. Paikallaolijat kertovat iskun osuneen myös pommisuojaan, eikä kukaan selvinnyt hengissä. Toisin kuin lukija, Kay ei tiennyt Helenin jäävän eloon; hän on varma menettäneensä elämänsä rakkauden mitä hirveimmällä tavalla. Talot luhistuvat hänen ympärillään, käsittämätön kuumuus polttaa ihoa ja vallitseva pimeys ei tuo lohtua.

Kayn (ja lukijan) onneksi Helen on selvinnyt iskusta, ja seisoo vähän matkan päässä Julian kanssa mykistyneenä, lamaantuneena kuten Kaykin. Pelon ja onnellisuuden sekainen itku alkaa Helenin rutistaessa Kayta kömpelösti. Helen vietiin häneltä, mutta nyt hänet on tuotu takaisin. Tulee suorastaan paskamainen olo kun muistaa Helenin pettäneen Kayta vain muutama hetki sitten lukiessani Kayn tuntemuksia. Kaiken lisäksi heidän yhteinen asuntonsa on palanut poroksi, eli heillä tuskin on lainkaan omaisuutta jäljellä.

Viides luku on niin täynnä niin voimakkaita tunteita, että tein siitä ihan oman postauksensa. Sodan raadollisuus tulee vahvasti esiin unohtamatta muita kauheuksia. Vaikka tuhot ovat mittavia, ovat ne jo niin arkipäiväisiä, että niiden aiheuttamia tunteita ei kuvailla joka toisessa lauseessa. Harmittaa, että vain välillä herään ‘’horroksesta’’ ja alan tosissani miettiä näitä tunteita. Olisi pitänyt valita vielä synkempi romaani!

  Onneksi ja onneksi seuraavalla sivulla lukee ‘’1941’’. Tätä olen odottanut: tositoimia. Jos vielä vaivun tuohon horrokseen, missä lukiessa mikään ei tunnu oikein miltään (yöh), niin saan jo syyttää ihan vain itseäni…

[Tiedän kyllä aika hyvin, miksi välillä luen sellaisia kohtauksia, kuten esimerkiksi pommi-iskun vaikutuksesta aitaseipääseen seivästyneen naisen kuolema, täysin tyyni ilme kasvoillani: se johtuu

1. Game of Thrones:in katsomisesta (kaikki 4. tuotantokauden katsoneet tietävät, mistä puhun)
2. Sonderkommando - Tarinani Auschwitzista -kirjan lukemisesta (Suosittelen! Olisi tuosta pitänyt tehdä tämäkin työ, erittäin vaikuttava ja aistit herkistävä eräänlainen omaelämänkerta.)]

- Iiris

1944 part I

LUVUT 1-4

Juonen siirryttyä ajassa taaksepäin hahmojen tilanne on luonnollisesti täysin erilainen. Duncan on vankilassa, Kay ajaa ambulanssia vuorotyönä, Viv tapaa salarakastaan Reggieta ja työskentelee, kuten myös Helen joka tällä hetkellä seurusteleekin Kayn kanssa. Töiden ohella Helen tapaa Juliaa, Kayn viehättävää ex-tyttöystävää, joka tutkii pommi-iskujen tuhoamia taloja.

Jatkuva ilmaiskun pelko leijuu Lontoon yllä uhkaavan ukkospilven lailla, eikä kukaan ole turvassa. Tämä on johtanut rahan arvon heikkenemiseen, yhteiskuntaluokkien merkityksettömyyteen sekä jatkuviin hälytyksiin, joiden soidessa ihmiset hakeutuvat lähimpään bunkkeriin.

Kirjassa mainittiin rahan arvo kun Kay osti syntymäpäivälahjan Helenille.

• hyvin hieno & ylellinen silkkipyjama: 10£ (Kay valehteli ystävilleen hinnan olleen 8£, jolloin he kommentoivat sitä kiskurihinnaksi ja hulluudeksi)
• pari viskipulloa ja kahvipapuja: 5£

Vaikka kymmenen puntaa eli noin 12 euroa ei ole nykyään mikään omaisuus eikä sillä saa paljoa, se oli selkeästi suuri summa tuhlattavaksi pyjamaan tarinassa. Kay tosin on varakkaasta perheestä, joten hänellä riittää rahaa tuhlattavaksi.

Pienten ilojen merkitys korostuu sodan aikana, mutta jatkuva säännöstely ei suo niitä päivittäin. Hyvä esimerkki on Julian lounaskutsu Helenille:

‘’Pääsetkö lounaalle? Minulla on teetä ja kanivoileipiä!’’

Ei kuulosta kummoiselta, mutta ilmeisesti Julian eväät ovat lähes luksusta. ‘’Tee’’ ei varmaankaan vastannut nykyistä vastinettaan:

Tee näytti joka tapauksessa kammottavalta. Se oli harmaata, ehkä kloorattuun veteen keitettyä, ja maitojauhe kellui kokkareina.

(Julia ja Helen joivat kioskista ostamaansa teetä)

Varsinkin pienenä minä olin kohtuullisen nirso: kala ei maistunut, tuore paprika tuotti yökkäyksiä ja ajatuskin vispipuurosta ihan oikean oksennuksen. Ihminen menee äärimmäisyyksiin nälänhädässä säästääkseen elimistönsä katabolialta (tila, jossa ruumis hajoittaa omaa lihaskudostaan muuttaen sitä glukoosiksi). Mikä tahansa ravinnoksi kelpaava käytetään, myös ihmisen lihaa syötiin toisen maailmansodan aikana mm. Leningradin piirityksessä (lähde: Wikipedia). Kirjan hahmot luultavasti polttavat enemmän tupakkaa ja juovat alkoholia kuin syövät ruokaa, ehkä pitääkseen näläntunteen loitolla.

On pelottavaa arvioida, kauanko olisin itse kestänyt tuollaisella ruokavaliolla. Vaikka nykyään ei tarvitse huolehtia ruoan saatavuudesta (ainakaan jos elää hyvinvointivaltiossa tms. ja saa palkkaa/tukia), täytyy alkaa huolehtia erilaisista pointeista: ruoan terveellisyydestä, eettisyydestä (lihansyönti, esim. tonnikalan ryöstökalastus, hiilijalanjälki) sekä monipuolisuudesta. Lausahdus ‘’Sinun ei tarvinnut miettiä, söisitkö Subwayssa vai McDonaldsissa!’’ tuskin lohduttaisi sodan aikana nälänhädästä kärsinyttä henkilöä, joka imeskeli viimeisetkin ravintoaineet kadulta löytyneestä tunnistuskelvottomasta luusta.

Päähenkilöiden elämä on hyvin erilaista. Kun Helen pähkäilee Kayn ja Julian välillä, Kay ajaa työparinsa Mickeyn kanssa ambulanssia kranaattien pudotessa heidän ympärillään.

‘’Nyt ilmatorjunta ampuu taas.’’ Kay kääntyi risteyksessä ja katsoi ylös. Hän erotti nyt valonheittimen keilan ja lentokoneen hohtavan rungon sen kajastuksessa. Hän näki, kuinka rivi kranaatteja kohosi näennäisen äänettömästi lentokonetta kohti - sillä vaikka hän tunsi ja kuuli aseiden jyskeen, oli jollakin tavalla vaikea yhdistää melua ylös ampaisevaan valonauhaan tai pieniin savutuprahduksiin, jotka syntyivät valojen sammuessa. -- Sitten kuului järeämpi jyrähdys, ja heti perään toinen, ja yhtäkkiä tie kylpi edessäpäin räikeässä valkoisessa valossa. Kone pudotti palopommeja, ja yksi oli räjähtänyt.

Yksi yhteiskuntaluokkien unohtamisen seuraamus on sallivampi ilmapiiri. Hienompiakin rouvia ja neitejä tapaa kaduilla hiprakassa eikä motelleihin mennessä tarvitse pelätä uteliaita kyselijöitä tai katseita. Homoseksuaalisuus luo tähän ilmapiiriin räikeän poikkeuksen. Kädestä kiinni pitämistä varten täytyy vilkuilla jatkuvasti olan yli, eivätkä julkiset, intiimit rakkaudenosoitukset tule kuuloonkaan paljastumisen pelossa. Toisaalta tuskainen tilanne väsyttää ja tuntuu imevän elämänvoimaa, ja toisaalta sitä tahtoisi vain käpertyä rakkaansa kainaloon turvaan muulta maailmalta. Mutta jos rakkaasi onkin samaa sukupuolta, niin läheisyyden kokeminen rajoittuu suljettujen seinien ja ikkunoiden sisäpuolelle.

Tilanne kuulostaa sietämättömältä. Seuraavan päivän koitto ei ole varmaa, kuten ei ole mikään muukaan. Kurjuutta ei vähennä varmasti yhtään salailu ja piilottelu. Tuntuu absurdilta että joitakin häiritsi niin kovasti kahden naisen/miehen välinen hellyys, että heitä tuli rangaista siitä, kun samalla natsit surmasivat juutalaisia rotuvihan takia ja Yhdysvallat kehitteli atomipommiaan! Luulisi, että kaikki rakkaus olisi ollut tervetullutta tuohon aikaan, mutta ei.

Duncanilla on omat murheet vankilassa. Vieläkään ei ole kerrottu miksi hän joutui sinne. Vankilan ‘’kauheat homot’’ piinaavat Duncania, eikä ruoka tai pöytäseura ole kummoista. Isän ja Vivin (joka on Duncanin sisko) vierailu ei suju hyvin, ja sellitoveri Frasier käy hermoille.

Ruokailussa vangit keskustelevat sodasta. Frasierin ja muiden väitellessä erinäisistä asioista he kysyvät Duncanin mielipidettä koko sodasta. Hän vastaa: ‘’Me emme pysty muuttamaan mitään. Miksi siis pitäisi yrittää? Se on jonkun muun eikä meidän sota.’’

Tarkoittiko Duncan, ettei sota ole tällä hetkellä vankilassa istuvien sota, sillä he eivät kerta kaikkiaan voi vaikuttaa asioihin kaltereiden takaa? Vai että sota ei ole siviilien? Kenen sota se sitten on? Karu totuus on, että vaikka olisi elänyt kuinka hyveellistä elämää tahansa, niin silti tuona aikana elänyt kärsi nahoissaan. Frasier moittiikin Duncania tällaisesta ajattelusta:

‘’Toisin sanoen teet juuri sen, mitä ne haluavatkin. Siis Garnish ja Daniels (kaksi vankilan vartijaa) ja Churchill ja kaikki muut. Luovut oikeudesta ajatella! Mutta minä en syytä sinua, Pearce. Se on täällä vaikeaa, kun kukaan ei rohkaise tekemään toisin.’’

Mielestäni Frasierilla on hyvä pointti: surkeaan kohtaloonsa alistuminen ei auta lainkaan.

Viv huomaa olevansa raskaana. Ajankohta on äärimmäisen huono, ja vaikkei olisikaan niin lapsi olisi yhä ei-toivottu. Reggiella on sitäpaitsi vaimo, joka tehtailee lapsia. Viv pyytää neuvoa tilanteeseensa ystävältään Bettyltä, joka ehdottaakin kyseenalaisia metodeja aborttiin:

• epsomin suolan syöminen (kylpysuolana käytettävä suola)
• tulikuuma kylpy yhdistettynä ginin juomiseen
• saippuaveden ruiskuttaminen kohtuun
• ’’Voisit käyttää sukkapuikkoa’’
• painojen nosteleminen, hyppiminen
• kolikon liottaminen vedessä ja veden juonti

Mikään vaihtoehto ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Nykyajan keinot ovat huomattavasti turvallisempia sekä mukavempia, mutta silti monissa maissa raskaudenkeskeytys on laiton toimenpide, ja sen saadakseen jotkut naiset epätoivossaan turvautuvat ties mihin humpuukilääkäreihin.

(By the way, myöhemmin selviää että Vivin abortti maksaa 75 puntaa ja vaatekuponkeja! Suolainen hinta tuohon aikaan...)

- Iiris

LUVUT 3 & 4 (VUOSI 1947)

Koska kirja kulkee kronologisesti väärässä järjestyksessä, tuntuu hölmöltä lukea arkisista asioista samalla tietäen, että kohta väkivaltaisuudet alkavat. Kuitenkin sodan arvet näkyvät päähenkilöiden elämässä selkeästi. Tästä toimii hyvänä esimerkkinä Kay:

Kay nousi suoraksi ja kääntyi itseinhon vallassa poispäin. "Minulle ei tapahtunut sen enempää kuin tuhansille muillekaan. Tiedätkö ketään, joka ei olisi menettänyt mitään eikä ketään. Voisin kävellä mitä tahansa Lontoon katua, ja jos ojentaisin käteni, koskettaisin heti naista tai miestä, joka menetti rakastetun, lapsen, ystävän. Mutta minä - minä en pääse sen yli, Mickey. En pääse sen yli."

Heidän elämänsä tuntuu liiankin todelliselta; on ihme, että he ovat ylipäätään elossa. Pimeä. likainen Lontoo ja pommitusten jättämät rappeutuneet rakennukset ajavat selviytyjät etsimään pientäkin iloa elämäänsä. Heidän päätavoitteensa on paluu normaaliin elämään, mikä tuntuu sulalta mahdottomuudelta. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat suurilta ja kaikkiin ja kaikkeen suhtaudutaan eräänlaisella varauksella, eikä toisen päästäminen lähelle ole helppoa.

On vaikeaa ymmärtää lukemaansa, sillä kaikki tapahtumat ovat tapahtuneet jo aiemmin, mutta niistä ei ole ehtinyt vielä lukea. Kerronta on ikään kuin sumun verhoama; eteen näkee vain muutaman rivin verran ja loppu onkin sitten täysin hämärän peitossa. Silti hahmojen luonteesta huomaa sodan vaikutukset ja jatkuvan piinan luoman kovan kuoren.

Väitän, että niin minulle kuin jokaiselle hyvinvointivaltiossa elävälle, sodalta ja sen pahimmilta vaikutuksilta säästyneelle on käytännössä mahdotonta pystyä kuvittelemaan sen kauheuksia. Pommitukset ja ilmaiskut tuntuvat yhtä etäisiltä asioilta kuin Syyrian sota, sillä ne eivät näy elämässäni muuten kuin satunnaisina artikkeleina joissa ei kerrota muuta kuin huonoja uutisia. Tietenkin tästä kumpuaa huono omatunto. Miksen tee asialle jotakin? Miksen vaivaudu opiskelemaan kaikkia maailmassa riehuvia sotia, kapinoita, luonnonkatastrofien aiheuttamia vahinkoja ja ihmisten omia järjettömyyksiä ulkoa? Siksi, että niiden ajattelu kestää maksimissaan muutaman tunnin ja unohtuu sitten. Pitäisikö tässä värväytyä Punaiselle Ristille ja rynnätä auttamaan paikan päälle, edes ihan vähän? Varmaan pitäisi. Keksin vaikka kuinka monta hyvää syytä, miksen ole jo pakannut laukkuja, mutta yhtä monta vasta-argumenttia.

Vaikka kuinka harmittaa, suututtaa ja ihmetyttää, en yksinkertaisesti tällä sekunnilla pysty tekemään mitään. Se on uskomattoman turhauttava tunne, mutta ironista kyllä, sekin haihtuu pian. Tuntuu äärimmäisen tekopyhältä edes kirjoittaa tätä tekstiä!

Uskon, että sota-aikana eläneillä yksittäisillä siviileillä saattoi olla tämänkaltaisia tunteita. Tunne, ettei pysty tekemään mitään. Ei voi muuta kuin odottaa, että se on ohi. Silti jotakin voi tehdä: hyviä tekoja läheisille ja itselle, ihan pieniäkin kuten kehua ohimennen jne. Vaikka nämä teot eivät suuruudeltaan vastaa Nelson Mandelan elämäntyötä tai sodan uhrien auttajien uhrausta, nekin ovat tärkeitä.

Outoa, että pelkästään toisen maailmansodan ajatteleminen voi synnyttää näin paljon ja näin voimakkaita itseinhon tunteita. Eivät nämä tapahtumat minun syytäni ole! Joka tapauksessa tunnen olevani velvoitettu suremaan niitä ja ihmisiä, jotka joutuivat kestämään ne. En voi tehdä muuta kuin jatkaa kirjan lukemista ja pohtia omaa elämääni (ja etuoikeuksiani), vaikka se tuntuukin tällä hetkellä naurettavalta ja pieneltä.

Koska sota on ohi, rakkaus- ja työelämä ovat keskeisimmät asiat juonessa. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin ajassa siirrytään takaisin keskelle sotaa.

• Iiris

Tuntematon sotilas 2

Nyt kun olen lukenut Tuntemattoman sotilaan loppuun, huomaan kuinka mukaansatempaava kirja se on. Loppuosan kirjasta luin melkein yhtäjaksoisesti, koska sitä vaan ei pystynyt jättämään kesken. Asiat kerrottiin siinä välillä todella karusti, mutta sen ymmärtää, kun aiheena oli kuitenkin sota. Ja ihan hyvä ettei totuutta kaunisteltu. Lukijana ymmärrän nyt paremmin millaista sota on ja en todellakaan halua kokea sitä itse. Mielestäni järkyttävin kuvaus oli se, kun venäläiset sotilaat hyökkäsivät sairasauton kimppuun. Haavoittuneet eivät itse voineet auttaa itseään tai toisiaan ja muuttaa kohtaloaan, kun auto syttyi palamaan. Lukiessani kohtaa tunteet nousivat pintaan ja olisin halunnut auttaa heitä aivan kuten olisin halunnut auttaa Petroskoin orpolapsia.

Kirja oli hieno lukukokemus ja se avasi silmäni. Opin arvostamaan rauhaa ja kaikkea hyvää, mitä elämässäni on. Kirja on hyvin realistinen ja onnistunut kuvaus sodasta. Mielestäni jokaiselle suomalaiselle tekisi hyvää lukea kyseinen kirja.

-Katariina