LUVUT 1-4
Juonen siirryttyä ajassa taaksepäin hahmojen tilanne on luonnollisesti täysin erilainen. Duncan on vankilassa, Kay ajaa ambulanssia vuorotyönä, Viv tapaa salarakastaan Reggieta ja työskentelee, kuten myös Helen joka tällä hetkellä seurusteleekin Kayn kanssa. Töiden ohella Helen tapaa Juliaa, Kayn viehättävää ex-tyttöystävää, joka tutkii pommi-iskujen tuhoamia taloja.
Jatkuva ilmaiskun pelko leijuu Lontoon yllä uhkaavan ukkospilven lailla, eikä kukaan ole turvassa. Tämä on johtanut rahan arvon heikkenemiseen, yhteiskuntaluokkien merkityksettömyyteen sekä jatkuviin hälytyksiin, joiden soidessa ihmiset hakeutuvat lähimpään bunkkeriin.
Kirjassa mainittiin rahan arvo kun Kay osti syntymäpäivälahjan Helenille.
- hyvin hieno & ylellinen silkkipyjama: 10£ (Kay valehteli ystävilleen hinnan olleen 8£, jolloin he kommentoivat sitä kiskurihinnaksi ja hulluudeksi)
- pari viskipulloa ja kahvipapuja: 5£
Vaikka kymmenen puntaa eli noin 12 euroa ei ole nykyään mikään omaisuus eikä sillä saa paljoa, se oli selkeästi suuri summa tuhlattavaksi pyjamaan tarinassa. Kay tosin on varakkaasta perheestä, joten hänellä riittää rahaa tuhlattavaksi.
Pienten ilojen merkitys korostuu sodan aikana, mutta jatkuva säännöstely ei suo niitä päivittäin. Hyvä esimerkki on Julian lounaskutsu Helenille:
‘’Pääsetkö lounaalle? Minulla on teetä ja kanivoileipiä!’’
Ei kuulosta kummoiselta, mutta ilmeisesti Julian eväät ovat lähes luksusta. ‘’Tee’’ ei varmaankaan vastannut nykyistä vastinettaan:
Tee näytti joka tapauksessa kammottavalta. Se oli harmaata, ehkä kloorattuun veteen keitettyä, ja maitojauhe kellui kokkareina.
(Julia ja Helen joivat kioskista ostamaansa teetä)
Varsinkin pienenä minä olin kohtuullisen nirso: kala ei maistunut, tuore paprika tuotti yökkäyksiä ja ajatuskin vispipuurosta ihan oikean oksennuksen. Ihminen menee äärimmäisyyksiin nälänhädässä säästääkseen elimistönsä katabolialta (tila, jossa ruumis hajoittaa omaa lihaskudostaan muuttaen sitä glukoosiksi). Mikä tahansa ravinnoksi kelpaava käytetään, myös ihmisen lihaa syötiin toisen maailmansodan aikana mm. Leningradin piirityksessä (lähde: Wikipedia). Kirjan hahmot luultavasti polttavat enemmän tupakkaa ja juovat alkoholia kuin syövät ruokaa, ehkä pitääkseen näläntunteen loitolla.
On pelottavaa arvioida, kauanko olisin itse kestänyt tuollaisella ruokavaliolla. Vaikka nykyään ei tarvitse huolehtia ruoan saatavuudesta (ainakaan jos elää hyvinvointivaltiossa tms. ja saa palkkaa/tukia), täytyy alkaa huolehtia erilaisista pointeista: ruoan terveellisyydestä, eettisyydestä (lihansyönti, esim. tonnikalan ryöstökalastus, hiilijalanjälki) sekä monipuolisuudesta. Lausahdus ‘’Sinun ei tarvinnut miettiä, söisitkö Subwayssa vai McDonaldsissa!’’ tuskin lohduttaisi sodan aikana nälänhädästä kärsinyttä henkilöä, joka imeskeli viimeisetkin ravintoaineet kadulta löytyneestä tunnistuskelvottomasta luusta.
Päähenkilöiden elämä on hyvin erilaista. Kun Helen pähkäilee Kayn ja Julian välillä, Kay ajaa työparinsa Mickeyn kanssa ambulanssia kranaattien pudotessa heidän ympärillään.
‘’Nyt ilmatorjunta ampuu taas.’’ Kay kääntyi risteyksessä ja katsoi ylös. Hän erotti nyt valonheittimen keilan ja lentokoneen hohtavan rungon sen kajastuksessa. Hän näki, kuinka rivi kranaatteja kohosi näennäisen äänettömästi lentokonetta kohti - sillä vaikka hän tunsi ja kuuli aseiden jyskeen, oli jollakin tavalla vaikea yhdistää melua ylös ampaisevaan valonauhaan tai pieniin savutuprahduksiin, jotka syntyivät valojen sammuessa. -- Sitten kuului järeämpi jyrähdys, ja heti perään toinen, ja yhtäkkiä tie kylpi edessäpäin räikeässä valkoisessa valossa. Kone pudotti palopommeja, ja yksi oli räjähtänyt.
Yksi yhteiskuntaluokkien unohtamisen seuraamus on sallivampi ilmapiiri. Hienompiakin rouvia ja neitejä tapaa kaduilla hiprakassa eikä motelleihin mennessä tarvitse pelätä uteliaita kyselijöitä tai katseita. Homoseksuaalisuus luo tähän ilmapiiriin räikeän poikkeuksen. Kädestä kiinni pitämistä varten täytyy vilkuilla jatkuvasti olan yli, eivätkä julkiset, intiimit rakkaudenosoitukset tule kuuloonkaan paljastumisen pelossa. Toisaalta tuskainen tilanne väsyttää ja tuntuu imevän elämänvoimaa, ja toisaalta sitä tahtoisi vain käpertyä rakkaansa kainaloon turvaan muulta maailmalta. Mutta jos rakkaasi onkin samaa sukupuolta, niin läheisyyden kokeminen rajoittuu suljettujen seinien ja ikkunoiden sisäpuolelle.
Tilanne kuulostaa sietämättömältä. Seuraavan päivän koitto ei ole varmaa, kuten ei ole mikään muukaan. Kurjuutta ei vähennä varmasti yhtään salailu ja piilottelu. Tuntuu absurdilta että joitakin häiritsi niin kovasti kahden naisen/miehen välinen hellyys, että heitä tuli rangaista siitä, kun samalla natsit surmasivat juutalaisia rotuvihan takia ja Yhdysvallat kehitteli atomipommiaan! Luulisi, että kaikki rakkaus olisi ollut tervetullutta tuohon aikaan, mutta ei.
Duncanilla on omat murheet vankilassa. Vieläkään ei ole kerrottu miksi hän joutui sinne. Vankilan ‘’kauheat homot’’ piinaavat Duncania, eikä ruoka tai pöytäseura ole kummoista. Isän ja Vivin (joka on Duncanin sisko) vierailu ei suju hyvin, ja sellitoveri Frasier käy hermoille.
Ruokailussa vangit keskustelevat sodasta. Frasierin ja muiden väitellessä erinäisistä asioista he kysyvät Duncanin mielipidettä koko sodasta. Hän vastaa: ‘’Me emme pysty muuttamaan mitään. Miksi siis pitäisi yrittää? Se on jonkun muun eikä meidän sota.’’
Tarkoittiko Duncan, ettei sota ole tällä hetkellä vankilassa istuvien sota, sillä he eivät kerta kaikkiaan voi vaikuttaa asioihin kaltereiden takaa? Vai että sota ei ole siviilien? Kenen sota se sitten on? Karu totuus on, että vaikka olisi elänyt kuinka hyveellistä elämää tahansa, niin silti tuona aikana elänyt kärsi nahoissaan. Frasier moittiikin Duncania tällaisesta ajattelusta:
‘’Toisin sanoen teet juuri sen, mitä ne haluavatkin. Siis Garnish ja Daniels (kaksi vankilan vartijaa) ja Churchill ja kaikki muut. Luovut oikeudesta ajatella! Mutta minä en syytä sinua, Pearce. Se on täällä vaikeaa, kun kukaan ei rohkaise tekemään toisin.’’
Mielestäni Frasierilla on hyvä pointti: surkeaan kohtaloonsa alistuminen ei auta lainkaan.
Viv huomaa olevansa raskaana. Ajankohta on äärimmäisen huono, ja vaikkei olisikaan niin lapsi olisi yhä ei-toivottu. Reggiella on sitäpaitsi vaimo, joka tehtailee lapsia. Viv pyytää neuvoa tilanteeseensa ystävältään Bettyltä, joka ehdottaakin kyseenalaisia metodeja aborttiin:
- epsomin suolan syöminen (kylpysuolana käytettävä suola)
- tulikuuma kylpy yhdistettynä ginin juomiseen
- saippuaveden ruiskuttaminen kohtuun
- ’’Voisit käyttää sukkapuikkoa’’
- painojen nosteleminen, hyppiminen
- kolikon liottaminen vedessä ja veden juonti
Mikään vaihtoehto ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Nykyajan keinot ovat huomattavasti turvallisempia sekä mukavempia, mutta silti monissa maissa raskaudenkeskeytys on laiton toimenpide, ja sen saadakseen jotkut naiset epätoivossaan turvautuvat ties mihin humpuukilääkäreihin.
(By the way, myöhemmin selviää että Vivin abortti maksaa 75 puntaa ja vaatekuponkeja! Suolainen hinta tuohon aikaan...)
- Iiris
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti