Viimeinen siirtymä ajassa paljastaa osia päähenkilöiden menneisyydestä samalla selittäen, miksi he ovat mitä ovat nykyään. Sota riehuu kiivaana, mutta valonpilkahduksia löytyy yllättävistä kohtaamisista samanhenkisten ihmisen kanssa sekä tupakasta ja alkoholista. Viimeistään nyt kirjan teema alkaa hahmottua; onnellinen elämä ei ole itsestään selvä asia, vaan hauras ja kallisarvoinen aarre jota tulee vaalia.
Mieleeni muistuu kirjan ensimmäisessä osassa (1947) Helenin ja Vivin käymä keskustelu onnesta.
(Helen:) ‘’Onni on nykyään niin haurasta. Sen pitää ehtiä niin moneen paikkaan.’’
‘’Niin, sitä säännöstellään.’’
Helen hymyili. ‘’Naulan kantaan! Ja jos saa vähän onnea, tietää jo silloin, että se loppuu pian, eikä siitä malta nauttia vaan miettii miltä tuntuu sitten kun se on lopussa. Tai alkaa ajatella ihmistä, jonka on pärjättävä ilman, jotta minä saan oman osuuteni.’’
Helen puhuu onnesta kuin se olisi ehtyvä luonnonvara. Jos jotain hyvää tapahtuu, on varmaa että sen vaikutus haihtuu pian tai siitä seuraa ikävyyksiä samalla mitalla. Uskon, että tämä Watersin hahmottelema pessimistinen ajattelutapa todellakin vallitsi molempien maailmansotien (ja muidenkin sotien) aikana. Lasi ei koskaan ollut puoliksi täynnä, vaan puoliksi tyhjä.
Mutta vaikka tämä lasi onkin puoliksi tyhjä, siinä on sentään jotakin. Kuitenkin tämä jokin on ikään kuin varastettu toiselta, sitä ei ole ansaittu vaan se on sattunut kohdalle. Tällainen olo tulee nykyäänkin kouluruokailussa, kun tyhjentää omalle lautaselle jäänyttä ruokaa kompostiin: tämä on joltakulta pois, olen itsekäs ja paha ja inhottava kun teen näin, nyt heitän pois mahdollisuuden voida hyvin joltakulta toiselta. Vaikka onni tai biojätteeseen kaadettu peruna ei ole suoraan verrannollinen jonkun hätää kärsivän kurjuuteen, se aiheuttaa häpeän ja itseinhon tunteita. Mitä tälle ololle voi tehdä, varsinkin jos on itse keskellä sotaa? En osaa vastata. En kuitenkaan usko että syyllisyydentunto on oikea vastaus.
Etenkin Alecista tuntuu, että hän on vain yksi pieni nappula suurten johtajien hullussa pelissä. Hänen elämällään ei ole painoarvoa eikä hän ole muuta kuin sotilas rivissä, mikä on täysin totta. Yksilöiden merkitys on häviävän pieni näin suuressa sodassa. Alecin hahmoa käy sääliksi, sillä hän on hermoraunio.
Alec potkaisi Duncanin toista kenkää ja alkoi taas marssia ympäriinsä käsiään pureskellen. Hän puri vimmoissaan, ja kun yksi ihonkohta tai kynsi oli kalvettu rikki, hän alkoi pureskella toista. Hänen katseensa oli tuijottava mutta ei kohdistunut mihinkään. Kasvot olivat kalvenneet, ja punareunaiset silmät hehkuivat mielipuolisesti.
Varsinkin sota-aikana sotilaskarkuruus oli lähes kirosana, ja karkureita rangaistiin usein ankarasti esimerkiksi ruoskimisella/piiskaamisella (harvoin kuolemanrangaistuksella). Ihmiselle on luonnollista paeta, juosta pois vaaran uhatessa. Miksi sotaa pakenevaa jahdataan äärettömiin ja kuritetaan tästä kamalasta rikoksesta, jos karkuri on aidosti pasifismin kannalla ja tahtoisi sodan loppuvan? Ainoa täydellisesti toimiva pakokeino on itsemurha. Toisen maailmansodan aikana erityisesti Natsi-Saksassa tehtiin itsemurhia, osittain lojaaliudesta (Hitlerin itsemurha v. 1945, huhtikuu) ja osittain sodan häviämisen takia.
Sanoinkuvaamaton kuolemanpelko varmasti lamaannutti monia palveluun astuvista sotilaista. Sodan järjettömyys ja tuhoisat vaikutukset olivat jo osa arkielämää, mutta tappamiseen osallistuminen ei. Yhtäkkiä opetetaan, mistä päästä kivääriä luoti tulee ulos, ja sitten työnnetään joukkoihin. Ei kysytä ‘’Tahdotko sinä tätä?’’ tai ‘’Oletko täysin sinut tämän kanssa?’’ vaan propagandan ja rangaistusten avulla houkutellaan taistelemaan.
Jonkun mielestä voi olla hohdokasta puolustaa omaa maata vihollista vastaan. Niin minunkin mielestäni: arvostan erittäin paljon Suomen sotien veteraaneja sekä niitä, jotka taistelivat natseja vastaan. Lista jatkuu loputtomiin. Silti olen sitä mieltä, että kaikki nämä ihmiset (myös natsit & muut ‘’viholliset’’) kuolivat turhaan. Juuri kukaan ei hyödy sodasta, etenkään luonto. Vaikka uskon pasifismin olevan paras ratkaisu, minulle on selitetty monta kertaa ja eri keinoin miksi se on ainakin toistaiseksi utopiaa. Ymmärrän ja en ymmärrä tätä asiaa. Ehkä yksinkertaisesti asevarustelu, oman maan ja kansan turvaaminen sekä kauhun tasapaino on vallinnut niin kauan, että siitä on vaikeaa päästää irti. Mielen perälle jää aina uhkakuvia, jotka pakottavat varustautumaan niiden varalle.
Duncan yritti puhuttaa Alecia, yritti pitkittää tilannetta. ‘’Mitä luulet, Alec, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen?’’
Alec mietti sitä ja piti partaveistä edelleen kurkullaan. ‘’Ei mitään’’, hän sanoi hiljaa. ‘’Me vain katoamme niin kuin valot. Mitään muuta ei voi olla. Jumalaa ei voi olla. Jumala olisi lopettanut sodan! Helvettiä ja taivasta ei voi olla. Me olemme nyt helvetissä. Ja jos jokin muu paikka on olemassa, me ollaan siellä joka tapauksessa yhdessä.’’ Alec katsoi Duncania kiinteästi leimuavilla punaisilla silmillään. ‘’Eikö kaikkein pahin vaihtoehto ole se, että sinä jäät tänne yksin?’’
Duncan nyökkäsi. ‘’On’’, hän sanoi. ‘’Se olisi hirveää.’’
Kirja herätti paljon kysymyksiä sodasta. Miksi ihmiset sotivat? Mitä iloa siitä on? Miten siitä voi päästä yli? jne. Yövartio on historiallinen romaani ja siinä sekoittuvat fakta sekä fiktio (tarina ei ole omaelämänkerrallinen, eivätkä hahmot ole todellisia). Waters luo II MS aikaisen Lontoon lukijan mieleen ja persoonalliset päähenkilöt herättävät synkeän tarinan eloon. Kirjan viiteensataan sivuun mahtuu monia tunteita ja näkemyksiä sodasta.
Vaikka on mahdotonta koko elämänsä turvassa eläneenä tuntea sodan kokeneen ihmisen tuntemukset, niin on mahdollista surra hänen puolestaan ja tuntea sympatiaa. Nimenomaan sympatiaa tunsin lukiessani Yövartiota, sympatiaa koko maailman puolesta, joka on jäänyt useaan otteeseen sodan jalkoihin.
- Iiris
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti